Muotiviikolla toimittajien, stylistien ja bloggaajien mukana on vain yksi lisävaruste jokaisessa näyttelyssä: tiedotuslehtinen. Se numeroi ulkonäön etenemisen, helpottaa suosikkien seuraamista ja ympyröimistä sekä yksityiskohtia suunnittelijan inspiraatiosta näyttelyn takana. (Loppujen lopuksi jotkut kokoelmat vaativat kirjallisen sanan. Pääpannat + repeytynyt denim = “Blair Waldorf tekee Coachellaa”? Aha, ok.)
Mutta joskus visio on kapealla ja joskus ei. Eilisessä Bensoni -esityksessä esite yritti löytää suunnittelijoiden takana olevan inspiraation Sonia Yoonin ja Benjamin Channing Clyburnin kokoelma, mutta herätti ehkä enemmän kysymyksiä kuin se vastasi. Se luki paradoksin "maadoitetusta ja levottomasta, perinteisestä ja ikonoklastisesta, rauhallisesta ja rohkeasta, tyylikkäästä ja lievästä epäjärjestyksestä, järkevästä ja spontaanista". Oikeasti, mitä muuta siellä on?
Yrittäminen yhdistää kaikki nämä adjektiivit yhdeksi esteettiseksi tarkoitti tietysti sitä, että esitys hyppäsi kaikkialle - mutta hyvällä tavalla.
Vain parikymmentä ulkonäköä, kokoelma pomppasi neoneista neutraaleihin ja laskostettiin äänenvoimakkuuteen tyylikkäisiin siluetteihin ja heitti yhtä paljon katseita 1970 -luvulle kuin tulevaisuuteen.
Jopa yksilön ulkonäkö julistettiin dikotoomioiksi: kelluva, porrastettu sifonki, joka on sulatettu happamissa neoneissa, ja henkilökohtainen suosikki, yksinkertainen sininen painatus, jossa valkoinen laskostettu pylväs on kiinnitetty etuosaan kuin se ei kuuluisi - taas hyvä tapa.
Kokoelma oli tarkoitettu tytölle, joka haluaa olla päättämättä, joka ei halua nurkkaan yöasujaan (vielä vähemmän vaatekaappia) yhdeksi tunnistettavaksi tyyliksi. Vaikka nuoria suunnittelijoita pakotetaan usein luomaan selkeä ääni ikään kuin välttämättömäksi kulkureitiksi, Bensonin tiimi osoitti, että jotkut kokoelmat ovat monipuolisia-aivan kuten niitä käyttävät tytöt-eikä niiden tarvitse olla vain yhtä ääntä ja yhtä mieliala.
Huh huh.